Ihmiset pelkäävät mitä ihmeellisempiä asioita: vettä, lentämistä, käärmeitä, pimeää, klovneja ja korkeita paikkoja. Missä kulkee järjettömän pelon ja terveen itsesuojeluvaiston raja? Minä en pelkää käärmeitä, mutta en menisi ihan ensimmäisenä työntämään sormeani kyyn suuhun.
Miltä pelko tuntuu?
Pelästyessään ihmisen sympaattinen hermosto alkaa toimimaan. Sydämen syke kiihtyy, verenpaine nousee, pupillit laajenevat. Ihmisen ruumis valmistautuu pakoon.

Joku aikoinaan kysyi, mitä minä pelkään. Oli yllättävän vaikea vastata, en tiennyt, mitä pelkäsin. En ollut varmaan koskaan joutunut tilanteeseen, jossa pelkäisin.
Päädyin siihen, että ehkä eniten pelkään itseäni, kieroutunutta mieltäni. Oma mieli on varmasti ihmisen pahin ase itseään vastaan. Näkemäni painajaiset ovat vain esimakua sille, mihin mieleni kykenee.
Skitsofrenia puhkeaa suurimmassa osassa tapauksista nuoruudessa tai varhaisaikuisuudessa. Odottelen tässä siis hulluuteni puhkeamista.
Onneksi skitsofreniaan liittyvät myös raskaudenaikaiset- ja synnytyskomplikaatiot, pieni lohtu minulle.

Kuvittele käveleväsi tietä pitkin. Tämä tie on tuttu, olet mennyt siitä niin monesti, että voisit melkeinpä kävellä silmät kiinni. Yhäkkiä tie muuttuu, se ei ole enää samanlainen. Pahimmat painajaisesi ovat piilossa joka nurkan takana. Juoksu ei auta, tie ei näytä loppuvan. Huuto ei auta, kukaan ei kuule sinua. Skitsofreenikot elävät painajaistaan valveilla. Moderni aika tuo onneksi pelastuksen niille lievemmin sairaille, lääkkeitä naamaan vaan.
Sääliksi käy niitä hulluja, jotka elivät ennen lääkkeitä ja oikeaa apua. On ollut aikoja, kun skitsofreenikot olivat riivattuja. On ollut aikoja, jolloin lobotomia oli vastaus kaikkeen. Lobotomiasta ei ole edes niin pitkä aika, vielä viime vuosisadalla tökittiin piikkeja potilaiden aivoihin, jopa Suomessa.

Vaikka tulisinkin hulluksi, saattaisin pitää sen omana tietonani. Pehmustettu huone ja hävyttömät määrät lääkeitä eivät oikein innosta.